sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Joseliina; tamma isolla T:llä.


Jose on ja tulee varmasti aina olemaan yksi minun elämän merkittävimmistä hevosystävistä, onhan se ensimmäinen oma hevoseni ja meillä on yhteisiä vuosia jo yli kymmenen takana. Aktiivisimmat ja parhaat harrasteluvuodet olivat varmasti 2005-2008, jolloin tammaa ei vielä kehänivelen nivelrikkomuutokset vaivanneet ja se mennä porskutti iloisesti eteenpäin. Tosin niin se tuntuisi menevän nytkin.

Nimittäin, eilen olimme illalla kyläilemässä poissa kotoa ja otin kotiin palattuamme hevoset sisälle hieman myöhemmin kuin normaalisti. Jippu tuli tallin takaa omasta aitiostaan reippaasti sisälle yöheiniä mutustamaan, samoin Popi. Mitä tekee meidän vanha ja viisas Jose? Noh, juoksee häntä korkealla, pää pystyssä lennokkain askelin lenkkiä ympäri tarhaa pysähtyen välillä tuijottamaan pimeyteen. Menen takaisin talliin ja käyn pesemässä Jipun ulkoilubootsit. Menen takaisin ulos ja totean Josen jatkavan samaa menoa. Koitan ottaa sitä kiinni, mutta sepä ei anna tulla luokseen vaan kirmaa karkuun. Ja minä mietin, että mikä ihme sitä vaivaa? Sudet? Joku muu metsänelikko? Naapuriin syksyllä tulleet hevoset, jotka ovat pihatossa? Vai kenties mielenosoitus siitä, että talliin ei päässytkään normaaliin aikaan? Jäänee arvoitukseksi. Lopulta tamma itse tuli luokseni ja puin riimun sille - käveltiin talliin. 
Kuvat vuosilta 2006-2013
 Ei ollut edes ensimmäinen kerta tällä viikolla, kun Jose käyttäytyy noin. Vai onkohan siitä tullut vaan vanhuuden höperö? Uskoisin sen kuitenkin sen verran osaavan ennakoida tulevaisuutta, että se tietää tallissa odottavan ison heinäkasan ja kaurakipon porkkanoilla maustettuna...

Josen nivelrikon etenimistäkin on tullut viime päivinä mietiskeltyä. Olisi toisaalta varmasti hyvä viedä tamma kuvattavaksi, jotta näkisi nykypäivän tilanteen. Toisaalta se toki pelottaa. Tammasta luopumiseen en olisi vielä valmis. En toisaalta usko, että tilanne vasemmassa etujalassa on kamalasti voinut pahentua, koska tamma ei ole sitä oireillut 2010 vuoden jälkeen, kun raskaammat nopeatempoiset lenkit on jätetty pois. 
Kuvat vuosilta 2005-2007
Haikeana mietin menneitä vuosia Josen kanssa. Alku oli hankala, tamma oli omapäinen ja sitä piti taluttaa vähintään naru turvan ympärillä, että se kulki mukana taluttajan haluamaa vauhtia. Maastossa se ei halunnut kulkea edellä, jos oli muita hevosia mukana. Yksin se taas pysähteli ja sain jalkautua hetkeksi taluttamaan. Näistä kuitenkin päästiin pikkuhiljaa yli ja tammasta tuli mitä parhain harrastuskaveri. Kentällä se ei ollut kovin osaava, mutta yritti ja oivalsi kyllä asioita, kun sille koitti niitä kärsivällisesti opettaa. Muistan ensimmäiset estetunnit ja hyppäykset sen kanssa, kun se koitti keinolla millä hyvänsä mennä esteistä ohi. Myöhemmin se kuitenkin tykkäsi hypätä paljonkin, kunhan oli ensin hoksannut homman idean ja hauskuuden. Saatoin ratsastaa ilman satulaa maastossa, riimulla kentällä jne. meillä sujui loistavasti. Noina aikoina meillä oli paljon ratsastusseuraa, nykyään sitä joutuu pääasissa ratsastelemaan ja touhuamaan hevosten kanssa yksin. Olisi hauskaa jos saisi joskus lenkki seuraa.

Jose on opettanut minulle paljon niin hevosista, kuin ajamisesta ja ratsastuksestakin. Vaikka nyt täytyy myöntää, että omat ratsastustaidot on varmasti todella ruosteessa, en ole vuosiin voinut sanoa harrastavani ratsastusta. Viimeisestä ratsastustunnista valvovan silmän alla on aikaa, eikä Josen kanssa maastossa köpöttelyä voi sanoa ratsastukseksi, vaan matkustamiseksi. Välillä sitä toivoo, että pihassa olisi yksi sellainen hevonen, jonka kanssa voisi tehdä ja harrastaa täysillä. Toiveet suuntaavat tulevaisuuteen; Jippuun. Aika näyttää....

2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus ystävästä. :) Jos Jose ei onnu jalkojaan ja liikkuu muutenkin kepeästi, niin minusta voit hyvillä mielin jättää kuvauksen myöhempään ja ihan hyvällä omalla tunnolla pitää Josea luonasi. Vaikka hevoset kipuaan peittelevät, niin kyllä sinä sitten omastasi huomaat, kun sen kivut lisääntyvät tai olo käy tukalaksi. Minusta tuo kehänivelen rikko on sellainen, että aiheuttaa toisille ontumaa melko helposti, mutta sitten taas toiset porskuttavat menemään vuosia sen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Elina! Näin olen itsekkin ajatellut, että ei se voi kovinkaan kipeä olla, kun liikkuu niin mielellään. Monessa blogissa on nyt jouduttu hevosystävästä luopumaan, niin aihe nousee minullekkin mieleen aina välillä, kun ei ole enää nuorimmasta päästä nämä vanhukset täällä. Jippu tuo onneksi vähän valoa tähän vanhainkotiin! :)

      Poista